tiistai 13. joulukuuta 2016

Shh


Aikoihin mä en ole todella halunnut enää laihtua. Tai ei se mua haittaakaan. Edelleen on ylipainoa. Mutta enemmän mä nykyään pelkään kuinka paino on kadonnut makaamalla sängyssä ja syömällä sipsejä, karkkia ja jäätelöä. Pitsaa. Kebabia. Kaksikymmentäneljä kiloa puolessatoista vuodessa. Herkuilla ja levolla.

On siinä muitakin muuttujia. Lääkityksen lopetus - turhan, haitallisen lääkityksen. Dissosiaatiohäiriötä ei hoideta skitsofrenialääkityksellä. Aivokemiani on kunnossa - on nyt, kun lääkitys on purettu. Ja todellisuus on paljastunut, ja se on kamalampi kuin uskoin. Stressi syö mun kehoa ja mieltä, ja mieli mun kehoa. Dissosiointi mahdollistaa sen, etten tunne nälkää kuin viimeisessä hädässä. Se saa ruoat vastenmielisiksi, ja päivässä kelpaa pahimmillaan vain jokin yksi tietty asia.

Paino oli mulle vaikea asia ennen lääkitystä johtuen dissosiaatiosta. Lääkitys sekoitti kehoni ja pääni, ja selkeimpinä hetkinä panikoin ja vihasin kehoani; tämä en ole minä tämä en ole minä tämä en voi olla minä enhän se ole minä? Ja nyt dissosiointi taas vie. Keho on väärä edelleen, mutta sentään parempi kuin vuosiin. Painon vaihtelut ovat tehneet siitä itselleni vastenmielisen, mutta sentään tunnistan itseni - vaikka sekin vaatii harjoittelua. Ovatko nämä minun jalkani? Nämä, jotka mahtuvat kaksi kokoa pienempiin kenkiin kuin ennen? Minun käsivarteniko nämä ovat, nämä ylimääräistä ihoa roikkuvat? Onko minulla leuka, tuollainen? Ja solisluut? Minullako?

70kg tulee vastaan vielä joku päivä. En odota sitä kuin ennen. Mutta luulen että olen edes hieman iloinen. Olen selvinnyt jostain - matkasta, jolle itse lähdin. Joka oli täynnä takapakkeja ja sekavuutta. Mutta sitten olen saavuttanut määränpään. Jotain ehkä aukeaa. Se ei välttämättä ole hyvä, mutta siitä voi silti olla iloinen. Toivon niin.

torstai 15. syyskuuta 2016

Mood: lost & tired (+ lost)

En ole kirjoittanut tänne. Vointi on valunut alamäkeen. Paino pysynyt onneksi suhteellisen paikallaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin mä olen tunnistanut peilikuvani. Kehoni on pilalla - ruma, oksettava. Vatsa monta kokoa suurempi kuin muu kroppa (muualta M/42, vatsasta edelleen XXL/52) ja ne rinnat... Ängen silti itseni L-koon vaatteisiin - ja satunnaisesti myös M. Koon 40 takki menee päälle - ja kiinni. Mä olen iloinen, mutta en voi iloita kunnolla monestakaan syystä. Enkä nyt edes jaksaisi. Mutta onneksi en ole lihonut. Nyt olisi kamalaa, jos kaikki valuisi viemäristä kroppaani täyttämään. Ajoittain turvottaa mystisesti - kuin silloin ennen, kymmeniä kiloja sitten - ja pelottaa. Iho pingottuu ja tuntuu oudolta. Mutta kai se on vain... jotain. Selviän. Nyt ei ole kiire tiputtaa viimeisiä kiloja - tuntuu hassulta että niitä on enää alle kymmenen! Sitten painan seitsemänkymmentä kiloa. En tiedä haluanko edes juhlistaa sitä, jos se päivä koittaa. Ehkä mieluummin olen vain iloinen, että näin sen.


Elämä sattuu, sattuu niin - mutta sentään peilistä katsoo takaisin minä.

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Seis

Paljon muutoksia. Paljon kipua. Älä enää laihduta olet jo niin kovin laiha! - ja normaalipainon ylärajaan on vielä matkaa päälle 15 kiloa. Naurattaa; ovat niin sokeita! Olenhan minä pienempi. Olenhan minä laihempi. Mutta en pieni - enkä laiha. Olen Vielä about kahden ja puolen kilon ajan merkittävästi ylipainoinen. BMI 31, ja kyllä - mua oksettaa. Mutta ei niin paljon kuin ennen, ei niin usein kuin ennen. Tai ehkä en vain kaikelta muulta ehdi tai jaksa ajatella itseäni. Kehoni on kamala, ja ajattelen sitä mahdollisimman vähän. Joku mussa huutaa edelleen, että pitää painaa alle 48kg ennen kuin olen ihmisarvoinen, mutta just nyt mä en usko sitä - en jaksa. Ehkä mä vielä joskus opin tuntemaan senkin. Tullaan tutuiksi. Voidaan keskustella asioista. Mistä sitä tietää. Ehkä. Ehkä en. Tänään en jaksa ajatella.


Mä olen kuitenkin kevyempi kuin todella pitkään aikaan. Ostin kauan sitten koristeeksi muoviluisen vyötärökorsetin, ja sitä voi jo pitää. En mä aio lopettaa, en luovuttaa, ennen kuin vaa'an näyttö ilmoittaa 70kg. Mutta jostain helvetin kierosta syystä tänään mä jaksan uskoa siihen, että se riittää. Että se on hyvä. Että viisi kiloa ylipainoa on ihan hyväksyttävää. Huomisesta en tiedä, ja siksi "enää yhtään mitään en lupaa".

tiistai 10. toukokuuta 2016

Ei pysty, ei saatana


Eilen syön koko ajan; pitkästä aikaa tunnen jonkinlaista nälkää. Pelkään niin helvetisti että paino sinkoutuu taivaisiin - niin paljon kaloreita. Syön ainakin kuuteen eri kertaan, ja paljon. Tuntuu mahdottomalta että muhun mahtui edes niin paljon ruokaa. Siinä oli ainakin tuplana keskivertopäivän ruoat. On vaikea arvioida, koska vaikka mulla on nälkä, en taaskaan - edelleenkään - tunne täyttyväni, tai olevani tyhjä. Enemmän se on kai vain että teki mieli; ei nälkää laisinkaan. Hämmentävää.

Paino sahaa muutenkin; tänään 84kg, huomenna 82kg - ja sama uudestaan. Ei kahta peräkkäistä päivää joina paino olisi puolen kilon sisällä vaikka kuinka punnitsen itseni samoissa olosuhteissa. Mutta se ei tipu, ei millään. Paino hilautuu ylöspäin erittäin hitaasti, mutta varmasti. Pienenpienin askelein se kohoaa, kuin yrittäen huijata. Näen totuuden; näen sen valheen läpi. Lihon.

Ja sitten pitkästä aikaa tarkistan kalorimäärän - eiliseltä. Yhteissumma hieman alle 1400kcal. Tarkistan; mitä unohdin? Eihän tämä ole totta? Eihän tämä voi olla totta? Mutta minähän söin niin paljon? Tuolla kalorimäärällähän mun pitäisi laihtua hieman vaikken edes juuri liikkuisi?

Ja eilen minä jopa söin - niin paljon...

torstai 14. huhtikuuta 2016

Rubiineilla koristeltu, smaragdeilla koristeltu kuori

Mä painoin jo 82kg. Aika pitkäänkin. Ja nyt tuntuu, että samaan aikaan kun ruokahalu on kadonnut se on paradoksaalisesti kasvanut ja olen lihonut. Ehkä tämä on enemmän sitä, että silloin kun sattuu olemaan nälkä, sitä ei tukahduta mikään. Enkä pysty syömään suuria määriä. Neljä haarukallista ja olen täynnä, ja vatsa huutaa nälissään. Kaksi leivänpuolikasta, ja toiset kaksi jäävät syömättä koska eivät mahdu, vaikka vatsassa kipristää. Siksi syön jatkuvasti. On ihan fyysisesti nälkä (en tosin tiedä onko se todellista nälkää, mutta fyysistä kuitenkin). Ja sitten on hetkiä, päiviä ja tunteja, kun mikään ei maistu. Mieleni sekoaa ja kroppani siinä mukana. Joten nyt olen taas lähempänä 84 kiloa, ja tämä tapahtui hieman reilun viikon aikana. Saako jo oksentaa?


Ja kun helvetti sentään mun kehon oksettavuus ei rajoitu pelkkään painoon. Lihomiset ja laihtumiset ja loputon extraiho. Kaikkialla. Kysymyksiä siitä, olenko raskaana (ja ahdistavinta on että vaikka olen laihtunut, mahani ei pienene samassa suhteessa kaiken muun kanssa ja olen mahani kohdalta ainakin kaksi vaatekokoa isompi kuin muualta). Viiltelyarvet ja osoittelevat ja tuijottavat ihmiset, jotka nauravat tai näyttävät siltä, että oksentavat just siinä ja ihan kohta. Kynsimisjäljet ja jokainen hoitaja ja lääkäri kysyy onko mulla jokin ihosairaus. Mä en ole kaunis. Mun keho ei ole kaunis. Tai ehkä se uppoaa ihmisten päähän paremmin aseteltuna näin: mä olen ruma ja mun keho on oksettava.

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Viu viu viu

Reilu kilo ylöspäin, ja mua ahdistaa. Ei kai pitäisi - ahdistaa silti. Joka puolelta kehoani on kadonnut noin -10cm, ja vaatekoko on pudonnut 54 → 50. Joskus menee jopa se 48. En tiedä tarkkaan kyllä totuutta, sillä en ole ostanut vaatteita oikeastaan... sitten syksyn? Luulen, että viimeinen kunnon vaateostos ajoittuu marraskuun alkuun. Mutten tiedä, en minä tiedä. Muutos näkyy ja tuntuu, ja ihmiset sanovat siitä. Oma fiilikseni on kuitenkin lopulta aina että olen liikaa. Normaalipainon ylärajaan on kiitettävät 20kg matkaa, ja tuohon tavoittelemaani 70kg-painoonkin vielä melkein 14kg. Ja kyllähän mä tiedän, ettei tuo 70kg riitä. Mä olen nähnyt itseni kauniina, siedettävänä. Painoin silloin ehkä 55kg, maksimissaan. Olin tyytyväinen näkemääni. Pidin peilikuvastani. Mulla oli kaunis vartalo.

Enkä mä voi saada sitä enää takaisin. Roikkuvaa, ylimääräistä ihoa. Venyneet rinnat navassa. Tyhjää, tyhjää, turhaa, turhaa. Ja mä en jaksa kiinteyttää itseäni - ja tässä kohtaa se on kai jo vähän turhaa. Kun jaksaisin edes hengittää. Mutta ei hätää, ei tämä mua nyt niin loputtomasti stressaa. Se on yksi ehkä vähiten ahdistavista asioista tällä hetkellä; paino. On niin paljon kaikkea muuta, etten mä edes jaksa aloittaa stressaamista ulkonäöstäni. Se on mennyt jo kaikin puolin, joten. Vittu.


Mulla on aina ollut "epätäydellinen" kroppa. Myös laihimmillani. Mulla on leveät hartiat. Iso ja pömpöttävä maha. Rinnat, jotka eivät mahdu vaatteisiin. Leveä perse, paksut reidet. Ranteet ja sormet ovat sitä luokkaa, etteivät mitkään korut mahdu (ilman jatkoja). Ja tämä oli siis todellisuutta myös silloin, kun painoin vain sen 50kg. Nyt kaikki on sitten vain tuplaantunut, triplaantunut. Onneksi mut nykyään sentään melkein tunnistaa ihmiseksi. Mutta tosiaan. Tämä kaikki on niin mitättömän pientä. Lopulta. Pinnallista vinkumista. Viu viu viu.

maanantai 15. helmikuuta 2016

Don't

Toista viikkoa kasikolme koogee tai sinnepäin. Hieman alle, pikkuisen päälle. Siinä olen, näköjään (toivottavasti) pysyn. Inhottaa kun kaikki tapahtuu aina aalloissa ja purkauksissa; laihtuminen, blogien päivitys, ajatukset, syöminen. Ei ole olemassa hillittyä, hallittua, tasaista ja/tai sellaista... turvallisen odotettua. Ei mun elämässä. Spämmään tai en spämmää. Kaikki tai ei mitään. Ihmisiä oksettaa joka tapauksessa mun olemassaolo. Yhy yhy, en vain pidä mistään tästäkään.

Ja mua oksettaa ne karkkipussit, jotka ahdoin vatsaani viimeisen vuorokauden aikana. Karkea sokeri maistuu ja tuntuu edelleen kitalaessa, hyi. Ne olivat muutoinkin pettymys; muka kirpeitä, pyhpah. Olisin halunnut rahoilleni edes vastinetta. Onneksi on nollakolaa ja onneksi on... Niin no. En keksi. ":-D".

Mä en tiedä laihdunko vai lihonko tulevaisuudessa. Eikä mua just nyt kiinnosta. Paitsi jos lihon - se ei ole hyvä tai sallittua. Laihtuminen on ok. Perhetuttu kuulemma hämmentyy, kun kuulee mun laihtuneen yli 25kg. "Sehän on ihan hurjasti!" Tietäisi vain kuinka paljon mua edelleen oksettaa tää keho.

Iho roikkuu ylläni - ja kiristää toisaalla. Istun ja katson reisiäni. Ne eivät ole tasaiset, mitenkään. Sisäreidessä pullottaa tyhjyyttään oksettavaakin oksettavammat pussit täynnä kai rasvaa. En edes aloita rinnoista.

ne laulaa: "en ole nainen, en yhtään mitään; kidutettu eläin häkissään"


joskus sanat on niin paljon ihmeellisempiä kuin totuus;
totuus on tylsä ja harmaa ja kylmä ja mitäänsanomaton

maanantai 25. tammikuuta 2016

They say timing is everything

Ruoka ei maistu - tai ei, maistuu kyllä. Ei vain koskaan ole nälkä. Näläntunne on kadonnut ja sen takia pitää usein syödä pakolla - siksi pyrin syömään asioita, jotka edes maistuvat hyvälle. Ärsyttää, muttei tarpeeksi. Paino on pysynyt about kuukauden verran tasaisesti paikallaan; 85,5kg. Hyvä sinänsä, koska näillä syömisillä se voisi hyvinkin laskea eikä se olis kovin terveellistä. Haluaisin silti tietysti laihtua, en vain jaksa laihduttaa enää - ja lihominen ei ole vaihtoehto. Tää on siis jokseenkin tyydyttävä kompromissiratkaisu.

Tarkistan painoni useimpina päivinä. Varsinaista aamupainoa on mahdoton arvioida, sillä unirytmini ei ole milläänlailla säännönmukainen. Yleensä nukun yhdeksän ja kahden välillä - niin aamuin kuin illoinkin. Mut vain yleensä. Vaikka kaikki on lopulta hyvin sekaisin, mä olen yllättävän tyytyväinen. Sisällä nälän ja kaiken pahan tilalla keinuu rauha. Ei kai sitä vois enempää juuri toivoa (paitsi vielä parikymmentä miinuskiloa lisää, hehs?). Vähän olisin kyllä pettynyt itseeni, jos jaksaisi kiinnostaa. Toisin sanoen ei jaksa kiinnostaa.

Juon lasista mehukeitonloput
ja suljen silmäni jokseenkin levottomaan uneen.


semmoisen tänhetkisen esimerkkipäivän esimerkkiruokalista

KLO 08:30 mehukeittoa, tuoremehua, leipä
(KLO 14:00 mehukeittoa, leipä tjsp)
KLO 17:30 pastaa, jauhelihakastiketta
KLO 02:30 kaksi välipalapatukkaa

IF YOU THINK I'M PROUD NOW
YOU MIGHT ALSO BE WRONG
( höpöhöpö & hysshyss )

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Amen

Painoni on laskenut erittäin hitaasti viimeisen kuukauden aikana - mutta laskenut. Olisi pitänyt pystyä parempaan, mutta kai tämäkin riittää. Painan nyt 87,5kg. Näin vähän (siis, korjaan, "vähän") olen tainnut painaa viimeksi joskus kuutisen vuotta sitten, loppuvuodesta 2009? Olen kahlannut tieni sairaalloisesta lihavuudesta vaikean lihavuuden kautta vain merkittävään lihavuuteen. Takana hieman yli 22 kiloa, edessä about saman verran. Mut enää -10kg lievään lihavuuteen.

En ole silti iloinen tai onnellinen; en osaa, voi, kykene tai muutakaan sellaista, kun pitäisi tuntea ylpeyttä, tyytyväisyyttä, onnistumisen iloa. Peilissä on edelleen ylipainoinen ja ruma epäonnistuja. Ei näitä virheitä, tätä elämää, korjata laihtumalla. Mutta näytänpähän hieman siedettävämmältä yhteiskunnan silmissä - ja onhan se arkkukin parikymmentä kiloa kevyempi kantaa? Kaikenkaikkiaan: olen loputtoman pettynyt itseeni. Kaikin puolin, aina, ikuisesti, amen.